Risti kristityn elämässä

Esitelmä Raamattu- ja tunnustuspäivillä
Vaasan ruotsalaisessa evankelisessa opistossa (EFÖ)
24.7.1999

Pastori Tom Nyman (LKS)

[Index]

Matteuksen evankeliumin 10. Luvussa on kirjoitettu meille sanat: "Sentähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa. Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa.' Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen." (j. 32-39) Elävän uskon yksi tärkeä tuntomerkki on ristin kantaminen. Jos ei edes täysin pyhä ja viaton Jeesus saanut osaksensa tämän maailman suosiota, vaan ristin, miten voisivat nekään, jotka tahtovat Häntä seurata, tulla palkituiksi tässä maailmassa kunniamerkeillä? Ne, jotka eivät Jumalan tahdosta vaikene, tulevat tänäkin päivänä kokemaan vihaa ja vastustusta niiden taholta, jotka eivät tahdo Jumalan sanan alle nöyrtyä. Danielin kirjassa on meille kaksi hyvin puhuttelevaa kertomusta ristin kantamisesta. Siellä kerrotaan Danielin kolmesta toverista, jotka kieltäytyivät kumartamasta kuningas Nebukadnessarin teettämää kultaista epäjumalanpatsasta. Siitä huolimatta, että näin menetteleviä odotti tulinen pätsi. Danielin ystävät seisoivat kuitenkin kuninkaan edessä uskossa lujina sanoen: "Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt." (3:17-18) Danielin toverit tiesivät, että Jumala voi kyllä sallia heille senkin ristin, että he kohtaavat tulisessa pätsissä kuolemansa, mutta he uskoivat Jumalaan, joka pelastaa heidät iankaikkiseen elämään, ja joka voi myös varjella heidät kuolemalta, jos niin tahtoo. Niin myös tapahtui, kun Danielin toverit heittiin tuleen uskonsa tähden. Kuninkaankin täytyi sinne katsoessaan tunnustaa: "Katso, minä näen neljä miestä kävelevän vapaina tulessa, eivätkä he ole vahingoittuneet, ja neljäs on näöltänsä niinkuin jumalan poika." (3:25) Tuli, joka tappoi ne miehet, jotka heidät siihen veivät, ei kärventänyt edes hiuksia Danielin tovereilta, koska heidän kanssaan oli eräs, joka heidät tulelta varjeli. Mikä voi olla sen vertaista, kuin saada turvata tällaiseen pelastavaan Jumalaan? Jeesus sanoo: "Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin."(Matt.10:28) Oikea Jumalan pelko ei ole Herramme pakenemista, vaan pahan vihaamista (Snl. 8:13). Se on sitä, ettemme tahdo kieltää Kristusta tekemällä sitä, mitä mikä on vastoin Hänen sanaansa. Ristin kantaminen voi tulla ilmi myös siinä, että me tämän maailman painostuksesta huolimatta emme tahdo jättää tekemättä sitä, mikä on Jumala mielen mukaista. Daniel ei lakannut rukoilemasta Jumalaansa, vaikka sen seurauksena oli leijonien eteen heittäminen. Hän myös selvisi hengissä yöstä leijonien luolassa. Jumala lähetti enkelinsä sulkemaan leijonien kidat niin, etteivät ne Danielia vahingoittaneet. (Dan.6) Missä ovat tänä päivänä Danielin ja hänen toveriensa kaltaiset ihmiset, jotka ovat mieluummin valmiit vaikka luopumaan hengestänsäkin kuin kieltämään uskonsa tähän maailmaan mukautumalla? Tänä päivänä ei moni ole valmis uhraamaan juuri mitään uskonsa tähden. Tuskin kukaan tahtoo kantaa elämässään ristiä, joka seuraa Jumalan sanaan sitoutumista. Tämä näkyy myös siinä kirkollisessa luopumuksessa, jonka keskellä tässä maassa nyt eletään. Useimpien pastoreiden suut tukkii pelko toimeentulon ja ihmissuosion menettämisestä. Kukaan meistä ei tosin ole sellainen uskon sankari, joka ei enää syntiin lankeaisi. Mutta jos meidän on käynyt niin kuin Simon Pietarin, joka Jeesuksen kiellettyään sai kokea Jumalan suuren armon, emmehän tahdo kieltää meidän tähtemme kärsinyttä Herraamme vielä huomennakin? Jeesus kutsuu meitä kulkemaan ristin tietä. Kun juutalaiset olivat pieksäneet apostoleita ja kieltäneet heitä puhumasta Jeesuksesta, nämä lähtivät pois heidän tyköänsä "iloissaan siitä, että olivat katsotut arvollisiksi kärsimään häväistystä Jeesuksen nimen tähden." Eivätkä he lakanneet puhumasta Jeesuksesta. (Apt.5:41-42) Tällaisia todistajia tarvittaisiin tänäänkin. Aina ei ristin kantaminen tosin käy meiltä niin, että jaksaisimme seistä sen alla pää pystyssä. Jumala voi sallia meille myös ristin, jonka painaessa me koemme hänen olevan vaiti ja etäällä juuri silloin kun hänen apuaan kaikkein kipeimmin tarvittaisiin. Näin kävi Raamatun Jobille, joka menetti omaisuutensa, palvelijansa ja lapsensa ja joutui itsekin lopulta pahan sairauden vaivaamaksi. Tämän uskovan miehen elämänrohkeus katosi niin, että hän olisi halunnut kuolla. Hän koki olevansa pimeydessä, jossa hänen ystävänsäkään eivät kyenneet häntä auttamaan. Kauhistuttavinta kuitenkin oli se, että Job koki itse Jumalan tulleen hänen viholliseksensa. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Hätänsä keskellä Job oli sittenkin kaiken aikaa Jumalan turvallisissa käsissä. Ja vihdoin tuli myös aika, jolloin Job sai tuntea Herran avun elämässänsä. Selvää, yksityiskohtaista vastausta hänelle ei kuitenkaan annettu kokemansa ahdingon tarkoituksesta. Suurimpien koettelemuksien luonteeseen kuuluukin juuri se, että Jumalan aivoitukset ovat meiltä salatut. Miksi-kysymyksiin ei saada vastausta, Jumala tuntuu olevan aivan vaiti - ja kuitenkin hän todella on lähellämme, paljon lähempänä kuin me saatamme uskoa ja kokea. Jes.63:9:ssä sanotaan Israelin Jumalasta "Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus, ja hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät. Rakkaudessaan ja sääliväisyydessään hän lunasti heidät, nosti heitä ja kantoi heitä kaikkina muinaisina päivinä." Herra sanookansallensa edelleen: "Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan." (Jes.46:4). Siihen, miksi Herra väliin kuljettaa meitä niin pimeissä laaksoissa, me useimmiten saamme vastauksen vasta jälkeenpäin. On myös kysymyksiä, joihin meille ei tässä elämässä vastausta anneta. Taivaassa me ehkä saamme vastaukset näihinkin, jos Jumala sen hyväksi näkee. Me ihmiset emme tiedä parastamme, vaikka niin joskus luulemme. Sen tietää yksin Jumala, joka katsoo meidän elämäämme ennen kaikkea iankaikkisuuden näkökulmasta: hän tekee kaikkensa, että me kerran olisimme hänen luonaan taivaassa. Tätä varten hän joutuu välillä antamaan meille myötämäen sijasta vastamäkeä, joka usein onkin meille turvallisempi. Stefan Prätoriuksen vanhassa hartauskirjassa Uskovaisten hengellinen aarreaitta on uskallettu antaa vastaus kysymykseen, mikä on paras lohtu Jumalan meille suomaa ristiä kantaessa? Vastaus kuuluu: Se, että meillä on Jeesuksen sovitustyön tähden armollinen Jumala taivaassa. Syntien anteeksiantamuksen turvissa ei pimeinkään laakso voi meitä erottaa Herrastamme. Tähän me saamme luottaa, vaikka sitten kiviä niskaamme satelisi - niin kuin Stefanuksella. Vanhan liiton ilmestysmajan kaikkein pyhin, Herran läsnäolon paikka oli pimeä huone. Lain arkki muistutti Jumalan äärettömästä pyhyydestä. Se oli sy ntistä ihmistä pelottavaa pimeyttä. Kaikkein pyhimpään sai ainoastaan ylimmäinen pappi mennä, mutta hänkin vain kerran vuodessa, ettei kuolisi. Ja silloinkin hänellä piti olla mukana sovitusuhrin verta, joka piti vihmoa lain arkin kantena olevalle armoistuimelle. Sovitusuhrin veren turvissa kävi armo kuitenkin oikeuden edestä ja Herra saattoi asua kansansa keskellä tuossa pyhässä pimeydessä. (1.Kun.8:12) Tämä vanhatestamentillinen käytäntö oli kuitenkin vain esikuvaa meille Jeesuksessa tulevasta pelastuksesta. Hänen sovitusverensä turvissa ei kauheinkaan pimeys voi erottaa meitä Jumalasta. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: "Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina." Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Rm.8:35-39) Tavattoman lohdulliset ovat myös Jes.49:14-16:ssa olevat Herran sanat: "Mutta Siion sanoo: 'Herra on minut hyljännyt, Herra on minut unhottanut.' Unhottaako vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unhottaisivatkin, minä en sinua unhota. Katso, kätteni hipiään olen minä sinut piirtänyt." Raamatusta ja kristikansan kokemuksesta me saamme tietää, että ristiin ja koettelemuksiin voi kätkeytyä myös Jumalan erityinen siunaus: • Me opimme niissä tuntemaan paremmin syntisyyttämme. Me näemme myös selvemmin perkeleen ja tämän katoavan maailman luonteen. Tämän maailman turhuudet eivät meitä hädässämme auta. • Jumala vetää meitä rukoilemaan. Tähän on hätä paras mahdollinen opettaja. (esim. Jes.26:16) • Meitä riisutaan vääristä lohdutuksista ja monet meille rakkaat tuet otetaan meiltä pois siksi, että turvaisimme yksin Kristukseen. • Jumala opettaa meitä tyytymään Hänen armoonsa ja uskomaan siihen Hänen Sanansa ja akramenttiensa perusteella. Paavali kirjoittaa toisessa korinttolaiskirjeessä: "Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: 'Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.'"(2.Kor.12:7-9) • Jumala harjoittaa uskoamme ja vahvistaa sitä painojen alla. Tämä tapahtuu Jumalan armon ja huolenpidon tuloksena. Kun on selvitty kerran läpi vaikean koettelemuksen, vahvistutaan uskomaan, että Herra auttaa meitä sellaisissa tulevaisuudessakin. "..meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa; mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu." (Room.5:3-5). • Herra opettaa meille koettelemuksien kautta uusia puolia itsestään. Job tunnusti kovien kokemusten läpi kuljettuansa: "Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt." (Job.42:5). • Uskon ja rukouksen ohella herää ja vahvistuu meissä koettelemusten myötä myös toivo. Hädässähän ei juuri muuta voi kuin uskoa, toivoa ja rukoilla. Meissä herää silloin erityisesti taivasikävä. Taivaaseen tulee kerran suuri joukko ihmisiä, joista sanotaan: "Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sentähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä päivät ja yöt hänen temppelissään, ja hän, joka valtaistuimella istuu, on levittävä telttamajansa heidän ylitsensä. Ei heidän enää tule nälkä eikä enää jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle, sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä." (Ilm.7:13-17) • Ristin nöyryyttäminä emme ole enää niin kovia ja vaativia muita kohtaan. Ahdistuksissa oltuamme me opimme myös lohduttamaan muita Herralta saamallamme lohdutuksella: "Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat." (2.Kor.1:3-4). • Herra sallii meidän elämäämme painoja myöskin todistaja-tehtävämme tähden. Todistus ei ehkä olekaan syvintä siellä, missä elämässä on myötämäkeä, vaan siellä missä suurista painoista huolimatta turvataan Herraan. "Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä." (2. Kor.4:7)

Sivun alkuun